Muisto Herttoniemestä 60-luvun alusta, Helsinki ilmakuvina 1943 - 2012 innoittamana

Vaarini oli töissä puuseppänä Wärtsilän miljoonatehtaalla Hämeentiellä. Hänellä oli Herttoniemessä huvila, tai oikeammin pieni yhtiön työntekijöille tarkoitettu siirtolamökki, mutta vaarini kutsui sitä huvilaksi. Muitten mökit olivat ylempänä mäellä puiden siimeksessä, mutta vaarin huvila seisoi tolppiensa päällä kalliolla. Siinä oli alhaalla vihreäksi maalattu rimaristikko, jonka takana oli säilössä puutarhatyökaluja. Varsinaisesa mökissä oli yksi huone, josta oli hieno näkymä merelle. Sivustavedettävän sohvan vieressä oli pino mummon Uusi Nainen -lehtiä. Keittiönurkkauksessa tuoksui spriikeittimeltä ja lattian alla oli kolossa Pommacia jäähtymässä. Vaari oli jostain rahdannut kallionkoloihin multaa ja perustanut pienen puutarhan. Siellä kasvoi hallaimia ja herneitä. Vaarin puutarhaan mentiin oranssista portista, joka näytti auringolta (siinä siis oli keskellä puoliympyrä, josta lähti säteittäin rimoja kohden kehystä). Minulla oli oma pieni puutarha kallionkolossa. Siellä kasvoi päivänkakkaroita ja monivärisiä kallio-orvokkeja, jotka olivat tosi hienoja kotona kasvaviin vaatimattomiin pelto-orvokkeihin verrattuna.

By  Tom.k CC BY-SA 2.5

By Kristian Peters CC-BY-SA-3.0

Herttoniemeen mentiin Hakaniemestä sinisellä bussilla. Kerran vaari maksoi vahingossa vain yhdestä vyöhykkeestä, ja jouduimme kävelemään koko matkan liikenneympyrältä mökkitien alkuun, kun pelottava rahastajarouva huomasi, ettemme olleet maksaneet koko matkasta. Mökkitiellä leikin itsekseni maata ei saa koskea -leikkiä. Siinä piti hyppiä kivillä ja tien yli kulkevilla männynjuurilla. Ihan lopussa kuitenkin fuskasin, kun piti malttamattomana juosta katsomaan, näkyisikö viereisessä lahdessa isoa laivaa.

Sitten jonain kesänä laivoja ei enää tullut. Sen sijaan tuli kuormauto toisensa perään soralastissa ja kippasi kuormansa mereen. Niin se lahti siitä hiljalleen täyttyi.

Näkymä rantakallioilta merelle paloi jonnekin verkkokalvoni pohjaan niin, että kun 2000-luvun alussa menin lapsineni Tuorinniemen uimarannalle, tuli kumma tunne: voisiko tämä olla sama paikka, johon vaarin kanssa 60-luvulla kuljettiin? On se! Asia varmistui Helsinki ilmakuvina 1943 - 2012 -sivustolla. Aivan ihana paikka, jonne juuttuu helposti tunneiksi.

1964

1969

2012

Olin epäillyt, ettei mielikuvani soraautoista sitteenkään ehkä ole tosi. On se näköjään. Pari kohtaa jäi vielä epävarmaksi, kun kuvat eivät ihan vuoden tarkkudella napsahda päälle ja pois, vaan hiukan siinä on haamukuvia. Ilmakuvien perusteella koko lahti oli täytettynä vasta 1969-1970 paikkeilla, mutta vaari myi mökin jo 1967, joten uskon omiin muistikuviin ja väitän, että täyttö alkoi viimeistään 1966, todnäk jo aiemmin. Toinen epävarma kohta on Herttoniemen liikenneympyrä, joka kuvien mukaan oli kyllä olemassa jo 60-luvun alkupuolella, mutta sitten tulee kysymys, johon toivon vastausta:

Muistaako joku, vaihtuiko vyöhyke 60-luvun alussa Herttoniemen liikenneympyrän paikkeilla? Vai olisikohan kävelyretken syynä sittenkin ollut, että menimme vahingossa väärään bussiin? Tässäkin taidan luottaa alkuperäiseen mielikuvaan: jotenkin siinä oli mukana häpeää, jota hyvinkin voi tuntea, jos jää kiinni liputta matkustamisesta.

Nyt sitten vain ilmakuvia katselemaan ja elämään Muistojen Helsingissä!

- Sun äitis

Lapsuusmuistoja lähiöstä

En aavistanutkaan, että olen viettänyt ison osan lapsuuttani ainutlaatuisen arvokkaassa kulttuuriympäristössä - kunnes eräänä aamuna luin lehdestä, että kaupunki aikoo suojella Pihlajamäen 1960-lukulaisen asuinalueen, joka on modernin arkkitehtuurin helmien kansainvälisellä listalla yhtenä neljästä suomalaiskohteesta.

Mummoni ja pappani muuttivat Pihlajamäkeen ensimmäisten uudisasukkaiden joukossa vuonna 1961. Muutto suuntautui kauemmas keskustasta, etäiseen lähiöön, melkein maaseudun rauhaan. Helsinkiä huonommin tunteville lukijoille tiedoksi: Pihlajamäki sijaitsee vain hieman sivussa pääradasta, alle kymmenen kilometrin päässä keskustasta. Nykymittapuun mukaan se on lähes kaupungin ytimessä.

Oman muistikuvani mukaan Pihliksessä oli vielä 1970-luvulla vanhoja puutaloja. En tiedä, miten niissä majailleet alkuasukkaat suhtautuivat uusiin tulijoihin. Alle kymmenvuotiaan näkövinkkelistä alue oli sopuisa, rauhallinen, kiinnostava ja suunnattoman laaja. Siellä oli lapsen hyvä olla.

Mummon ja papan takapihalta aukesivat valtavat kalliot, joilla juoksimme, leikimme ja retkeilimme. Monta vuotta myöhemmin kävin joskus ihmettelemässä kallioiden kokoa, ne olivat nimittäin vuosien saatossa huomattavasti pienentyneet. En voinut uskoa, että lapsen ja nuoren aikuisen perspektiiveissä voisi olla niin suuri ero. Eikä muuten ollutkaan. Silloin kun minä hyppelin kallionkoloissa ja hiivin salaa peurojen ruokintapaikalle, Lahdenväylää ei ollut vielä rakennettu. Iso pala kalliosta on jäänyt tien alle. (Mutta onhan se tosi hyvä, että nykyisin pääsee nopeasti Lahteen. Sinne on niin paljon asiaa.)

Joskus teimme mummon ja papan kanssa pidempiä kävelyretkiä. Kävimme Malmin hautausmaalla syöttämässä oravia tai kiipesimme kallioita alas Viikkiin, jossa tuolloin ei ollut muuta kuin peltoa ja vanha, punamullan värinen maalaistalo. Liekö ollut jonkin ammoisen tilan päärakennus? Muistaakseni tönö on pystyssä vieläkin, kyyhöttää orpona omalla paikallaan yliopiston uudenkiiltävien rakennusten keskellä.

Pihliksen ostarilla oli monta ruokakauppaa ja lisäksi ainakin pankki, kukkakauppa, kirja- ja paperikauppa ja kirjasto. Räkälä-mallisia juottoloita ei ollut ainuttakaan. Roilasta mummo kävi ostamassa grillattua broileria ja T-kaupasta muita ruokatavaroita. Oikeastaan kaiken tarpeellisen olisi saanut ostarilta. Joskus mummo kuitenkin halusi lähteä vanhoille kotikulmilleen Hakaniemen torille ja halliin ostamaan tuoretta kalaa, ja silloin hyppäsimme bussiin numero 71, joka mutkitteli Vanhankaupungin läpi kohti Kalliota ja keskustaa.

Pihlajamäellä on erityinen paikka syömmessäin, mutta en ollut tullut ajatelleeksi, että muutkin voisivat sitä arvostaa, ja vieläpä täysin epäsentimentaalisista syistä. Jonkun mielestä tietysti kaikki vanhan arvostaminen ja historian harrastaminen on sentimentaalista, mutta pitäköön hän mielipiteensä ja antakoon minun pitää omani. En näe epämääräisen vaaleanharmaissa 1960-luvun laatikkotaloissa kamalan paljon kaunista, mutta sehän on minun vikani. Kaupungin suojelusuunnitelmaan kuuluu myös pihojen ja viheralueiden palauttaminen alkuperäiseen kuosiinsa, ja se lämmittää mieltäni erityisen paljon (vaikka kallioita ei saakaan takaisin eikä Lahdenväylästäkään varmaan pääsä eroon).

On hienoa, että kaupungissa on kerrostumia eri ajoilta. On hienoa, että aina ei revitä surutta vanhaa ja rakenneta uutta tilalle. On hienoa, että joskus aamun lehti saa nostalgisen hyvälle tuulelle.

On se.

Helsinki-pyörä

Mistäpä Helsinki-muistojen blogin kirjoittamisen voisi paremmin aloittaa kuin maamerkistä, joka oli saanut nimensäkin kaupungin mukaan.

Linnanmäen vanha maailmanpyörä, Helsinki-pyörä, purettiin heti kesäkauden päättymisen jälkeen syyskuussa 2005.

Muistan ensimmäisen kerran, kun ajelin Helsinki-pyörällä. Elettiin 1970-luvun puoltaväliä, ja monet kutsuivat Linnanmäen komistusta vielä vanhaan malliin Boston-pyöräksi, vaikka tupakkamainonta olikin kielletty muutamaa vuotta aiemmin. Viisi-kuusivuotiaana pääsin ensimmäistä kertaa sekä maailmanpyörään että Stadionin torniin, ja nämä muistot jotenkin sekoittuvat mielessäni. Muistan katselleeni kauas alas puunlatvoihin. Ihmettelin pieninä täplinä näkyviä ihmisiä ja huiskutin mummolle ja rattaissa istuvalle pikkusiskolle, jotka tietenkään eivät huomanneet mitään.

Viisitoista vuotta meni ilman, että maailmanpyörä olisi näytellyt mitenkään merkittävää osaa elämässäni. Kerran kesässä piti päästä Lintsille vuoristorataan, ja tivolissa kävimme aina, kun se pysähtyi Pihlajamäen kentälle.

Vuonna 1990 muutimme silloisen mieheni kanssa ensimmäiseen yhteiseen kotiimme Linnanmäen kupeeseen, ja aloimme käydä huvipuistossa harva se perjantai-ilta. Kuuntelimme bändejä, söimme hattaraa ja pop-cornia, ja silloin tällöin kävimme parissa laitteessakin.

Suosikkejamme olivat vuoristorata ja maailmanpyörä. Maailmanpyörässä emme suinkaan käyneet ihailemassa maisemia. Ehei. Maisemat avautuivat vuoristoradasta, jonka toinen hyvä puoli oli, että siinä sai kiljua. Maailmanpyörän keinuvassa gondolissa hämärtyvinä loppukesän iltoina pussailimme, höpöttelimme lemmekkäästi ja suunnittelimme yhteistä tulevaisuuttamme.