Lapsuusmuistoja lähiöstä

En aavistanutkaan, että olen viettänyt ison osan lapsuuttani ainutlaatuisen arvokkaassa kulttuuriympäristössä - kunnes eräänä aamuna luin lehdestä, että kaupunki aikoo suojella Pihlajamäen 1960-lukulaisen asuinalueen, joka on modernin arkkitehtuurin helmien kansainvälisellä listalla yhtenä neljästä suomalaiskohteesta.

Mummoni ja pappani muuttivat Pihlajamäkeen ensimmäisten uudisasukkaiden joukossa vuonna 1961. Muutto suuntautui kauemmas keskustasta, etäiseen lähiöön, melkein maaseudun rauhaan. Helsinkiä huonommin tunteville lukijoille tiedoksi: Pihlajamäki sijaitsee vain hieman sivussa pääradasta, alle kymmenen kilometrin päässä keskustasta. Nykymittapuun mukaan se on lähes kaupungin ytimessä.

Oman muistikuvani mukaan Pihliksessä oli vielä 1970-luvulla vanhoja puutaloja. En tiedä, miten niissä majailleet alkuasukkaat suhtautuivat uusiin tulijoihin. Alle kymmenvuotiaan näkövinkkelistä alue oli sopuisa, rauhallinen, kiinnostava ja suunnattoman laaja. Siellä oli lapsen hyvä olla.

Mummon ja papan takapihalta aukesivat valtavat kalliot, joilla juoksimme, leikimme ja retkeilimme. Monta vuotta myöhemmin kävin joskus ihmettelemässä kallioiden kokoa, ne olivat nimittäin vuosien saatossa huomattavasti pienentyneet. En voinut uskoa, että lapsen ja nuoren aikuisen perspektiiveissä voisi olla niin suuri ero. Eikä muuten ollutkaan. Silloin kun minä hyppelin kallionkoloissa ja hiivin salaa peurojen ruokintapaikalle, Lahdenväylää ei ollut vielä rakennettu. Iso pala kalliosta on jäänyt tien alle. (Mutta onhan se tosi hyvä, että nykyisin pääsee nopeasti Lahteen. Sinne on niin paljon asiaa.)

Joskus teimme mummon ja papan kanssa pidempiä kävelyretkiä. Kävimme Malmin hautausmaalla syöttämässä oravia tai kiipesimme kallioita alas Viikkiin, jossa tuolloin ei ollut muuta kuin peltoa ja vanha, punamullan värinen maalaistalo. Liekö ollut jonkin ammoisen tilan päärakennus? Muistaakseni tönö on pystyssä vieläkin, kyyhöttää orpona omalla paikallaan yliopiston uudenkiiltävien rakennusten keskellä.

Pihliksen ostarilla oli monta ruokakauppaa ja lisäksi ainakin pankki, kukkakauppa, kirja- ja paperikauppa ja kirjasto. Räkälä-mallisia juottoloita ei ollut ainuttakaan. Roilasta mummo kävi ostamassa grillattua broileria ja T-kaupasta muita ruokatavaroita. Oikeastaan kaiken tarpeellisen olisi saanut ostarilta. Joskus mummo kuitenkin halusi lähteä vanhoille kotikulmilleen Hakaniemen torille ja halliin ostamaan tuoretta kalaa, ja silloin hyppäsimme bussiin numero 71, joka mutkitteli Vanhankaupungin läpi kohti Kalliota ja keskustaa.

Pihlajamäellä on erityinen paikka syömmessäin, mutta en ollut tullut ajatelleeksi, että muutkin voisivat sitä arvostaa, ja vieläpä täysin epäsentimentaalisista syistä. Jonkun mielestä tietysti kaikki vanhan arvostaminen ja historian harrastaminen on sentimentaalista, mutta pitäköön hän mielipiteensä ja antakoon minun pitää omani. En näe epämääräisen vaaleanharmaissa 1960-luvun laatikkotaloissa kamalan paljon kaunista, mutta sehän on minun vikani. Kaupungin suojelusuunnitelmaan kuuluu myös pihojen ja viheralueiden palauttaminen alkuperäiseen kuosiinsa, ja se lämmittää mieltäni erityisen paljon (vaikka kallioita ei saakaan takaisin eikä Lahdenväylästäkään varmaan pääsä eroon).

On hienoa, että kaupungissa on kerrostumia eri ajoilta. On hienoa, että aina ei revitä surutta vanhaa ja rakenneta uutta tilalle. On hienoa, että joskus aamun lehti saa nostalgisen hyvälle tuulelle.

On se.

Helsinki-pyörä

Mistäpä Helsinki-muistojen blogin kirjoittamisen voisi paremmin aloittaa kuin maamerkistä, joka oli saanut nimensäkin kaupungin mukaan.

Linnanmäen vanha maailmanpyörä, Helsinki-pyörä, purettiin heti kesäkauden päättymisen jälkeen syyskuussa 2005.

Muistan ensimmäisen kerran, kun ajelin Helsinki-pyörällä. Elettiin 1970-luvun puoltaväliä, ja monet kutsuivat Linnanmäen komistusta vielä vanhaan malliin Boston-pyöräksi, vaikka tupakkamainonta olikin kielletty muutamaa vuotta aiemmin. Viisi-kuusivuotiaana pääsin ensimmäistä kertaa sekä maailmanpyörään että Stadionin torniin, ja nämä muistot jotenkin sekoittuvat mielessäni. Muistan katselleeni kauas alas puunlatvoihin. Ihmettelin pieninä täplinä näkyviä ihmisiä ja huiskutin mummolle ja rattaissa istuvalle pikkusiskolle, jotka tietenkään eivät huomanneet mitään.

Viisitoista vuotta meni ilman, että maailmanpyörä olisi näytellyt mitenkään merkittävää osaa elämässäni. Kerran kesässä piti päästä Lintsille vuoristorataan, ja tivolissa kävimme aina, kun se pysähtyi Pihlajamäen kentälle.

Vuonna 1990 muutimme silloisen mieheni kanssa ensimmäiseen yhteiseen kotiimme Linnanmäen kupeeseen, ja aloimme käydä huvipuistossa harva se perjantai-ilta. Kuuntelimme bändejä, söimme hattaraa ja pop-cornia, ja silloin tällöin kävimme parissa laitteessakin.

Suosikkejamme olivat vuoristorata ja maailmanpyörä. Maailmanpyörässä emme suinkaan käyneet ihailemassa maisemia. Ehei. Maisemat avautuivat vuoristoradasta, jonka toinen hyvä puoli oli, että siinä sai kiljua. Maailmanpyörän keinuvassa gondolissa hämärtyvinä loppukesän iltoina pussailimme, höpöttelimme lemmekkäästi ja suunnittelimme yhteistä tulevaisuuttamme.